Olympiakasvatus

27 2.2 Globaalikasvatus ja kestävä kehitys Globaalikasvatusta tekevät lukuisat kansalaisjärjestöt ympäri maailmaa ja YK:n eri järjestöt. Kuten Suomessa niin myös maailmalla globaalikasvatusta tehdään peruskouluissa osana eri aineiden opetussuunnitelmia sekä muun muassa erilaisissa urheilutapahtumissa hyvin suurel- la skaalalla, toisissa maissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa ei juurikaan. Esimerkkinä kansainvälisistä kansalaisjärjestöistä voidaan mainita isobritannialainen Oxfam International, Plan International, ja liikunnan kehitysyhteistyötä tekevä Right to Play International. Globaalikasvatuksessa voidaan erottaa monia toisiinsa kietoutuneita osa-alueita: • Ihmisten ja kulttuurien välinen arvostus, ymmärrys ja vuoropuhelu • maailmankuvan ja tarkasteluperspektiivien monipuolistuminen sekä • toiminta oikeina pidettyjen arvojen ja asioiden edistämiseksi. Suomen olympiamenestyksen kultavuodet Suomalaisen olympiaurheilun kulta-aikaa olivat vuodet 1908-1936. Tällöin Suomi oli viides maiden välisessä mitalitaulukossa, edellään vain Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ruotsi ja Saksa. Suomalaiset urheilijat saavuttivat tuona aikana yhteensä 196 mitalia, eli lähes kymmenes- osan jaossa olleista mitaleista. Pääasiassa menestys tuli yleisurheilusta, painista, pikaluistelusta, voimistelusta sekä hiihdos- ta. Suomelle oli tietenkin valtava etu, että talvikisat tulivat ohjelmaan vuodesta 1924 alkaen. Monien maiden mahdollisuudet talvilajien harrastamiseen olivat olemattomat ja niinpä talviki- sojen osallistujamaiden määrä on reilusti kesäkisoja pienempi. Syitä Suomen loistavaan urheilumenestykseen 1900-luvun alkupuolella on pohdittu paljon. Suomen urheiluorganisaatio poikkesi melko paljon muiden maiden vastaavista. Muualla kilpai- lu oli enemmän yläluokkaista. Suomessa kansa pääsi osallistumaan kaikenlaiseen urheiluun ja ruumiinharjoituksiin jo 1800-luvulla. Taloudellisesti Suomen urheilua rahoitettiin myös val- tion toimesta, mutta valtionapu ei koskaan ole muodostanut pääosaa rahoituksessa. Erilaiset olympiakeräykset toivat rahaa urheilulle jo 1900-luvun alussa. Valmennusasioissa suomalaiset hakivat tietoutta etenkin USA:sta, jossa myös muutamat urheilijat ja valmentajat asustelivat. Suurin valmennustyö jäi kuitenkin kunkin urheilijan omille harteille. Osa urheilijoista keräsi kilpailuista salaa rahapalkkioita amatöörisääntöjen vastaisesti. Paavo Nurmi menetti tästä syystä amatöörioikeutensa vuonna 1932 Los Angelesin Olympiakisojen alla. Ongelma tässä sala-ammattilaisuudessa oli urheilun suuri suosio ja toisaalta Pierre de Coubertinin luomat olympismin ihanteet. Olympismin mukaan urheilijan tuli osallistua kilpaur- heiluun pelkästään rakkaudesta urheilemiseen. Rahallisten palkkioiden vastaanottaminen oli tämän moraalin vastaista. Urheilu oli kuitenkin osoittautunut eriomaiseksi välineeksi kansalli- suusaatteen levittämiseen. Kysymys oli periaatteessa siitä, kuka tämän “työn” (urheilemisen) oli valmis tekemään, kenelle siitä pitäisi maksaa ja kuinka paljon? Kun KOK vaati amatööriur- heilun urheiluhengen puhtautta yhtä aikaa “yläluokkaiselta brittiläiseltä herrasmieheltä” ja suomalaiselta työläisperheen kasvatilta, olivat lähtökohdat amatörismin toteuttamiseksi var- sin erilaiset.